Lappi.fi

Kirjoittaja:  Arto Särkelä. Kirjoittaja on luontoystävällinen ja monipuolista liikuntaa harrastava henkilö. Tarinan on valinnut kulttuuritoimittaja Seija Lappalainen Erilainen erätarina, jännittävä ja yllätyksellinen. Lukija joutuu jännittämään kuinka veteen vajonneen hirven kohtalo ratkaistaan, kestääkö jää pelastajan tai jäistä nostetun hirven. Sitäkin joudutaan jännittämään,  toipuuko hirvi. Toipuu, mutta sitten seuraakin uusi käänne. Luontokappale ei  olekaan kiitollinen pelastajalleen.....

Oli helmikuun 3. päivä 1969 ja pakkasta -28 astetta. Meitä oli muutama rajavartija noin yhden kilometrin päässä Ivalon Virtaniemen rajavartioasemalta veistämässä rajapaaluja, kun vartiolta tuli luoksemme päivystäjä. Hän kertoi, että hetkistä aikaisemmin Nellimin kylästä soitettiin. Neljän hirven tokka on ollut ylittämässä Inarin Paatsjoen vuonoa ja yksi niistä on vajonnut jäihin.

Menimme välittömästi vartiolle, siellä vartiopäällikkö Aarne Sievänen määräsi vartioaliupseerin, sekä kahden rajavartijan lähtemään paikalle pelastustehtäviin. Moottorikelkan vetämänä hiihtohinauksessa menimme tapahtumapaikalle, sinne oli matkaa noin 6-7 kilometriä. Mukaan otimme kolme kestävää nailonista partionarua. Vartiopäällikkö oli soittanut myös lähimmälle Suovanselän erämaavartiolle ja pyytänyt sieltä paikalle menemään lisäavuksi kaksi miestä metsästysase mukana.

Paikalle saavuttua totesimme, että hirvet ovat olleen ylittämässä virtaavaa jokea kohdasta, jossa veden syvyyttä on useita metrejä ja jään vahvuus ainoastaan muutamia senttejä. Täysikasvuinen naarashirvi oli pudonnut jäihin, se oli noin l00 metrin päässä rannasta. Hirvi on ilmeisesti yrittänyt nousta ylös avannosta useita kertoja, mutta jään reuna aina pettänyt. Avanto oli jo2x 10 metrin kokoinen. Kun lähestyimme avannossa ollutta hirveä, niin se ui aluksi hätääntyneenä mutkan, mutta rauhoittui sitten paikalleen, pitäen päätään jään reunalla. Veden virtaus paikalla oli hyvin voimakas, sillä olihan vaara olemassa, että se vie kylmästä kangistuneen ja väsyneen eläimen jään alle.

Paikalla olevista viidestä miehestä kenelläkään ei ollut aikaisempaa kokemusta  elävän hirven avannosta nostamisessa. Eräs miehistä ehdotti, että lopetetaan hirvi  avantoon, koska se oli jo niin kylmän kangistama. Tähän me toiset emme suostuneet,  sillä eläin, olisi painunut virran mukana jään alle. Päätettiin siis kuitenkin ryhtyä  nostoyritykseen.

Ehdotin, että sidotaan jollekin miehistä partionaru vyötärölle kiinni ja tämä menee  sitomaan toiset partionarut hirven kaulaan kiinni. Olihan kuitenkin vaara olemassa,  että jään reuna pettää ja sitoja putoaa hirven kanssa samaan avantoon. Ei ollut ketään  vapaaehtoista, "itsesuojeluvaisto esti," joten sanoin. Sitokaa naru minun vyötärölleni  ja pitäkää sen toisesta päästä kiinni, minä menen! Ja niin menin partionarut mukanani  avannon reunalle jossa hirvi odotti rauhassa ja sidoin ne hirven kaulaan kiinni.  Solmut piti laittaa erittäin huolellisesti, etteivät ne vain luistaisi ja eläin hirttyisi  nostovaiheessa. Solmuja tehdessäni katselimme hirven kanssa toisiamme aivan  läheltä silmiin, kumpikin hyvin epäluuloisina.

Avannossa ollut hirvi oli jo kylmän kangistama ja erittäin väsynyt, mutta kun  ryhdyimme sitä porukalla avannosta vetämään ylös, niin se jaksoi vielä nostaa  molemmat etujalat jään reunalle. Samanaikaisesti vedimme naruista kovasti, niin se  nousi kuin nousikin jäälle. Eläin oli kylmästä kangistunut, väsynyt ja pääkin  riipuksissa, pystyi töin tuskin seisomaan. Ei ihme, sillä olihan se ollut virtaavassa  vedessä ainakin puolitoista tuntia ja -28 astetta pakkasta. Totesimme, että eläintä ei voi  jättää avannon reunalle seisoskelemaan, sillä se saattaa paleltua kuoliaaksi. Niinpä  päätimme taluttaa se rantaan ja sitoa puuhun kiinni, seurataksemme sen virkistymistä.  Päästettäisiin sitten luontoon vapaaksi.

Hirveä ryhdyttiin sitten taluttamaan rantaan. Kaksi miestä oli kummassakin  partionarussa hirven sivuilla kiinni siltä varalta, ettei se vain pääse hyökkäämään  kenenkään päälle. Itse ryhdyin sitä takaa sauvalla rapsuttaen ajamaan rantaan. Siellä  sidoimme sen puuhun kiinni katsoaksemme, josko se virkoaa vai pitääkö lopettaa.

Laitoimme nuotion ja keittelimme siinä odotellessa kahvit. Jo sitä juodessa totesimme  hirvinaaraan siinä määrin piristyneen, että sen voisi päästää jo vapaaksi. Mutta, kun  sitä lähestyimme, se nousikin takajaloilleen ja vispasi etujaloillaan vimmatusti meitä  kohden. "Oli se pelottava näky." Sen lähelle ei ollut enää mitään asiaa. Kuulin jonkun  huutavan, että mitä nyt tehdään! Yksi ehdotus oli, että ammutaan hirven kaulasta  partionarut poikki, ei sellainen teko ollut mahdollista. Mutta olihan meillä vielä  vapaana yksi partionaruista. Tällä kiersimme sitten hirven puuta vasten useaan  kertaan ja näin saimme sen pysymään hetken aikaa paikoillaan. Tämän jälkeen otin  puukkoni esille, menin otuksen luo ja katkaisin sen kaulassa olleet narut poikki.

Välittömästi hirvi riuhtoi itsensä vapaaksi ja hyökkäsi oitis minun perääni. Onneksi  lähellä sattui olemaan pystyssä yli metrinen koivunkanto, jonka taakse ehdin  heittäytyä makuulle. Hirvi paiskautui kantoa vasten. Toiset alkoivat huutaa ja  heittelivät hirveä kohden oksilla, tämän jälkeen se katsoikin viisaammaksi juosta  metsään pakoon, jonne katosi hyvin nopeasti.

Näin epäystävällisestä kiitoksesta huolimatta meille jäi kuitenkin hyvä mieli,  olimmehan pelastaneet luontokappaleen hirven, varmalta kuolemalta. Mutta, oli  minullakin sentään tässä tehtävässä suojelus mukana ja hyvää tuuria.

Näin jälkiviisaana kyseistä tehtävää mietittyäni, olen tullut siihen tulokseen, että  meidän olisi pitänyt katkaista partionarut pois hirven kaulasta heti silloin, kun eläin  saatiin avannosta ylös jää1le. Jaloilleen nousun jälkeen hirvi oli kangistunut ja hyvin  heiveröinen, joten tehtävä olisi ollut silloin helpompi.